Luonnosta kasvava ja lämpöinen Kolari

Kolari tunnetaan lohen ja tunturien valtakuntana, mutta myös vieraanvaraisuudestaan ja taidostaan ottaa uudet tulokkaat lämpöisesti vastaan. Vieraanvaraisuudella ja kiinnostuksella tulijoita kohtaan on pitkät perinteet.

Kolarin alue on asutettu nykytietämyksen mukaan heti jääkauden jälkeen, noin 10 000 vuotta sitten. Metsäpeuran ja miksei hylkeidenkin perässä silloisen jääjärven rannoille tuli ihminen. Kun ilmasto lämpeni, metsäpeura ja sen pyynnillä eläneet metsästäjä-keräilijät luultavasti siirtyivät muille alueille, ja Kolariin alkoi tulla Väylää myöten uudisasutusta Savosta.

Pekka Kolari sauvoi Savosta

Kolarilaiset kokevat tärkeäksi esi-isäkseen rautalammilaisen Pekka Kolarin, joka sauvoi jokiveneellään Kolarinsaaren rantaan ja merkittiin vuonna 1587 verolle ensimmäisenä kolarilaisena. Hän oli monen muun savolaisen tavoin paossa Ruotsin ja Venäjän välistä 25-vuotista sotaa. Jokivarren kalaisat vedet ja ravinteikkaat rantaniityt mahdollistivat maanviljelyksen aloittamisen.

Kolarin alueella aiemmin olleen metsäsaamelaisasutuksen ja Pekka Kolarin sekä muiden uudisraivaajien kohtaamisesta on ristiriitaisia käsityksiä. Suvuissa ja kylissä siirtyy perimätietona kertomuksia yhteenotoista ja saamelaisväestön häätämisestä asuinsijoiltaan. Virallisia dokumentteja kuten käräjäpöytäkirjoja kiistoista tai yhteenotoista ei kuitenkaan ole löytynyt.

Ahjon hehkua, raudan kalinaa

Merkittävä Kolariin uutta väkeä ja verta sekä työtä tuonut teollisuuslaitos oli nykyisessä Pajalassa sijainnut Köngäsen rautaruukki, joka perustettiin 1600-luvun puolivälissä. Rautaruukin toiminta jatkui 1800-luvun loppupuolelle saakka. Muun muassa Kolarin Juvakaiselta, joka nykyisin tunnetaan jokamiesluokan ajoistaan, ajettiin pororeillä rautaa ja kuparia Köngäsen ruukkiin. Kolari tunnettiin taitavien seppien asuinpaikkana.

Hiilimiilut, tervanpoltto ja kalkkihaudat olivat tärkeä elinkeino, ja niitä kuvastaa Kolarin kunnan vaakunakin. Arvokas lasti lautattiin Tornioon myytäväksi.

1800-luvun alussa, kun Ruotsin ja Venäjän valtakuntien raja piirrettiin Tornion–Muonionjokeen, siirtyivät Köngäsessä pidetyt talvimarkkinat Kolarinsaareen. Joulun alla pidetyille markkinoille tuli myyjiä joka ilmansuunnalta, ja ostajiakin kaukaa etelästä turkisten ja muiden pohjoisen aarteiden perässä. Markkinaväellä oli jokirannassa omat pysyvät asumuksena. Kesällä 2018 markkinapaikkaa Kolarinsaaren kirkon ympäristössä tutkitaan arkeologisilla kaivauksilla.

Kunta syntyi kirkosta

Vuonna 1819 valmistunut ja yhä alkuperäisessä muodossaan seisova Kolarinsaaren kirkko on kunnan ensimmäinen julkinen rakennus. Muistoksi historiasta arkkitehti Kimmo Kuismanen piirsi Kolarin nykyisen kunnantalon kattoon Kolarinsaaren vanhan kirkon katon muodon.

Kolarin kunta sai alkusysäyksensä nälkävuonna 1867, kun kuntaan muodostettiin kirkonkirjojen mukaan ”omituinen kunnallishallitus”. Tarkoituksena oli erottaa toisistaan kirkollinen ja maallinen valta. Ensimmäiseksi kunnanpäämieheksi päätyi kuitenkin ajalle tavanomaisesti kappalainen, Johan Immanuel Bergh.

Kunnallislautakunta sai ensimmäiseksi puheenjohtajakseen Kolarinsaaressa asuneen Niilo Heikkilän, josta tuli kunnallisen elämän voimahahmo vuosikymmeniksi.
Kunnalla ei aluksi ollut muita tehtäviä kuin köyhäinhuolto. Ei ollut toki virkamiehiäkään. Asioista päättivät ne, jotka maksoivat veroja: markka ja ääni. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus antoi kaikille kuntalaisille mahdollisuuden vaikuttaa yhteisiin asioihin vasta sisällissodan päätyttyä, vuoden 1918 vaaleissa.

Työväenliike ponnisti savotoilta

1900-luvun vuosikymmenet tunnetaan Kolarissa suurien savotoiden ja uittojen, niiden oloista nousseen väkevän työväenpolitiikan, sota- ja evakkovuosien, jälleenrakentamisen, suuren Ruotsiinmuuton, tunturihiihdon ja matkailun voimakkaan kasvun, rauta- ja kalkkikaivosten ja välillä kitkeränkin kyläpolitiikan vuosikymmeninä.

Savotoiden kurjista oloista alkunsa saanut työväenliike toimi milloin julkisesti, milloin maan alla. Muistona tulenpalavasta poliittisesta historiasta on esimerkiksi Venejärvellä sijaitseva Kärsimysten maja, jossa metsäkaartilaiset olivat sotaa piilossa.

Lapin sodan ja Ruotsissa vietetyn evakkoajan jälkeen kolarilaiset palasivat hiljaisina ja kyynelsilmin kohtaamaan kodeistaan vain hiiltyneet savupiiput. Saksalaiset polttivat vetäytyessään suurimman osan Kolarin rakennuskannasta. Kolarilaisille se tarkoitti elämän rakentamista alusta uudestaan.

Vasemmistolaisen liikkeen voimahahmona Kolarissa ja Kittilässä toimi kansanedustajaksi noussut venejärveläinen Eemeli Lakkala, joka edesauttoi myös Rautaruukin rautakaivoksen ja Partekin kalkkikaivoksen sekä sementtitehtaan perustamista 1960-luvulla. Muita Kolarista ponnistaneita kansanedustajia ovat SKDL:ää edustanut ja kunnanjohtajanakin toiminut Niilo Koskenniemi (1970–1987) sekä Keskustan Simo Rundgren (2003–2007 ja 2011–2015), joka tunnetaan työstään Tornion–Muonionjoen lohen puolesta.

Kirkosta ja navetasta malli kunnantalolle

Kolarissa sijainnut kuntakeskus ja hallinto siirtyivät metsä- ja uittotöiden myötä kasvaneelle Sieppijärvelle 1920-luvulla. Kiista kylien asemasta ratkesi nykyiselleen vuonna 1980, jolloin Kimmo Kuismasen suunnittelema nykyinen kunnantalo valmistui Kolarin kirkonkylään. Kolarinsaaren kirkon lisäksi esikuva rakennukselle oli perinteinen lappilainen kesänavetta. Kunnantalo sai kuntalaisilta lempinimikseen muun muassa ”veturi”, ”lihamylly” ja ”mini Kreml”.

Kuismanen suunnitteli kunnantalon pihaan paviljongin, joka sai uuden elämän Vaattojärven rannalla tanssipaviljonkina vuonna 1992. Pienen paviljongin seinässä oli reikä, jonka ulkopuolella orkesteri soitti. Nykyään kunnantalon paviljonki palvelee Kyläyhdistyksen järjestämien kesätanssien kahvitilana.

Tunturiin hiihtämään

Yllästunturin matkailu kehittyi 1900-luvulla pienimuotoisesta kotimajoituksesta tunturimajojen kautta ensimmäiseen hotelliin, Äkäshotelliin, joka avattiin Äkäslompoloon vuonna 1975. Ensimmäinen hiihtohissi valmistui Varkaankuruun vuonna 1957. 1980-luvun lopun hurjat kasinovuodet räjäyttivät matkailun ja mökkirakentamisen kiitoon, jonka 1990-luvun lama taittoi. 2000-luvulla Ylläs on kehittynyt kohti tämän päivän kovatasoista, kansainvälistä ja ympärivuotista luontomatkailukohdetta.

Kaivokset toivat uutta väkeä

Matkailun lisäksi Kolarin lähihistorian vahva elinkeino on ollut kaivosteollisuus. 1960-luvulla metsätyöt vähenivät ja niiden varaan rakentuneet kylät tyhjenivät, kun kolarilaiset saivat työvoimatoimistosta vain neuvon lähteä Ruotsiin työnhakuun.

Rautaruukin rautakaivos Rautuvaarassa ja Partekin kalkkikaivos ja sementtitehdas Äkäsjoensuulla helpottivat tilannetta, toivat kuntaan paljon uusia asukkaita ja mahdollistivat rautatien rakentamisen Kolariin. Matkustajaliikenne Kolarin radalla alkoi vuonna 1985, ja antoi oman sysäyksensä kasvavalle matkailuelinkeinolle. Kaivosten toiminnan päättyminen 1990-luvun taitteessa taittoi kunnan asukasluvun ja talouden vahvan kasvun.

Luonto antaa, luonto kantaa

Vapaana virtaava Väylä lohineen sekä tunturit ja metsät ovat se, mistä kolarilainen kulttuuri ja identiteetti ovat rakentuneet ja mistä Kolari edelleen elää ja kasvaa. Kolarilaiset tuntevat juurensa ja rakastavat kotiseutuaan. Luonto vetää myös uusia asukkaita puoleensa.

Vahvana punaisena lankana kunnan historiassa kulkee ihmisten liike ja uusien tulokkaiden, elinkeinojen sekä aatteiden omaksuminen. Vanha vieraanvaraisuus, kahvittelu ja kiinnostus uutta tulijaa kohtaan ovat yhä voimissaan.

Tällä hetkellä Kolari pohdiskelee asemaansa uudelleen viriämässä olevan kaivosteollisuuden sekä vahvoja kasvun vuosia elävän luontomatkailun kuntana. Kolari kasvaa luonnosta.

- Milla Salo

Lähteet: Vesa Pellikan haastattelu, Pentti Jaakon kirja Aloitettakoon koulu vaikkapa kouluhuonetta ei olisikaan (1998). Kimmo Kuismanen: Arkkitehtuuri, ympäristö, muisti, Kylien Kolari -näytelmän käsikirjoitus (Jyrki Vaattovaara).

Kolarin historiaan voi tutustua tarkemmin esimerkiksi Aki Ollikaisen tuoreen esseehistoriikin parissa: Kolari – lihan ja leivän välissä (2017).
Kirja on luettavissa ja lainattavissa Kolarin kunnankirjastossa

Kolarin historiaan voit tutustua myös kotiseutumuseolla Sieppijärvellä. Museo on auki kesä–elokuussa.